Viime perjantaina nousimme Kumppanian tiimin voimin Tampereen kauppakamarin aamiaisella lavalle puhumaan luottamuksesta, muutoksesta ja tekoälystä.
Oma puheenvuoroni kesti noin vartin. Sen takana oli viikkojen työ. Minulle esiintyminen ei ala siitä, kun astun lavalle. Se alkaa paljon aikaisemmin. Eikä se oikeastaan pääty siihen, kun astun sieltä pois.
Vartin puhetta ei valmistella vartissa
Valmistauduimme tilaisuuteen yhdessä. Kävimme aiheita läpi ja mietimme, miten puheenvuoroista syntyy yksi kokonaisuus niin, että jokainen kuitenkin kuulostaa itseltään. Graafikkomme puolestaan rakensi meille yhteensopivat kalvot. Kun puhuja lopulta seisoo lavalla yksin, esiintyminen näyttää helposti yksilösuoritukselta. Todellisuudessa taustalla voi olla melkoinen määrä yhteistä työtä.
Sitten on se oma osuus
Kirjoitin puheenvuoroni puhtaaksi ja rakensin draaman kaarta kolmen asiakokonaisuuden ympärille. Edellisenä iltana höpötin sen muutaman kerran ääneen läpi, kellotin ja karsin vielä sisältöä. Vartti on armoton mittari, kaikkea kiinnostavaa ei ehdi sanoa. Samalla mietin, jääkö puheeseen riittävästi ilmaa. Halusin pystyä improvisoimaan tarvittaessa ja tietää mistä voisin tiivistää, jos käyttäisin johonkin enemmän aikaa.
Harjoittelin siis myös sitä varten, ettei minun tarvitsisi pitäytyä harjoittelemassani.
Harjoittelin siis myös sitä varten, ettei minun tarvitsisi pitäytyä harjoittelemassani.
Kyllä, jännitti
Minua jännitti ennen esitystä.
Meitä oli lavalle menossa viisi. Yksi avaamaan tapahtuman laululla ja muut puhumaan. Puhujista viimeinen on esiintymisen ammattilainen, varsinainen massahurmuri, ja kaksi muutakin ovat työnsä puolesta esillä. Minä nousen tästä porukasta lavalle harvimmin.
En yrittänyt peitellä jännitystä, vaan sanoin sen ääneenkin parille tutulle tilaisuudessa.
Olin puhujista kolmas, ja se osoittautui hyväksi paikaksi. Kahden ensimmäisen puheenvuoron aikana jännitys alkoi hälvetä. Sain kuunnella muita, katsella yleisöä ja tunnustella tunnelmaa salissa. Jossain vaiheessa tuli rauhallinen olo. Olin valmistautunut, tunsin asiani ja tiesin pärjääväni.
Samalla ehdin lukea yleisöä. Aihe kiinnosti, mutta aamupäivään mahtuisi vähän lisää vuorovaikutusta ja energiaa. Siinä vaiheessa tiesin myös, etten halunnut vain toistaa edellisenä iltana ääneen höpöttämääni käsikirjoitusta. Jos pitäytyisin siinä liian tunnollisesti, puheesta tulisi helposti vähän liian konsulttimainen versio minusta.
Niinpä päätin luottaa siihen, että olin valmistautunut tarpeeksi.
Ja improvisoin.
Puheen voi harjoitella. Yleisöä ei.
Pystyin poikkeamaan suunnitelmasta juuri siksi, että tiesin, mitä halusin sanoa ja mikä oli se yksi ajatus, jonka halusin ihmisten muistavan:
Sisältöä voi kopioida. Luottamusta ei.
Aloitin kevyellä huumorilla ja heitin ilmoille väitteen. Sitten kerroin yleisölle, että seuraavaksi olisi luvassa lyhyt aamujumppa. Pyysin jokaista, joka on käyttänyt tekoälyä sisällöntuotannossa, nousemaan ylös.
Koko sali nousi. Osaa huomio nauratti.
Se oli yksi oman puheenvuoroni lempihetkistä. Minun ei enää tarvinnut vakuuttaa ketään siitä, että tekoäly on tullut osaksi sisällöntuotantoa. Riitti, että katsoimme ympärillemme.
Asiantuntijuus ei mielestäni kärsi siitä, että lavalla näkyy ihminen.
Puheen aikana kerroin myös asiakastarinoita, onnistumisista ja tilanteista, joissa kaikki ei ollut mennyt suunnitellusti. Nauroin myös itselleni.
Asiantuntijuus ei mielestäni kärsi siitä, että lavalla näkyy ihminen. Minulle pieni improvisointi teki puheesta enemmän omani.
Ja sitten vartti on ohi
Puheeni ensimmäisessä diassa luki:
Content is King.
Trust is King.
Sama dia tuli vastaan lopussa.
Alussa se oli väite. Toivoin, että varttia myöhemmin se tuntuisi johtopäätökseltä.
Sitten oma osuuteni oli ohi.
Esiintymisessä on jotain vähän absurdia.
Esiintymisessä on jotain vähän absurdia. Olet valmistellut vartin puheenvuoroa pitkään. Pyöritellyt sisältöä ja rakennetta, harjoitellut, kellottanut, muuttanut ja karsinut. Sitten puhut vartin. Ja istut alas.
Esiintymisestä pitää myös vähän toipua
Ainakin minulla esiintyminen jatkuu vielä sen jälkeen, kun oma vuoro on ohi. Ensin tulee helpotus. Sitten alkaa jälkipuinti. Sainko sanottua sen, mitä halusin? Toimiko yleisön osallistaminen? Mitä jätin sanomatta? Mitä tekisin ensi kerralla toisin?
Tällä kertaa oma tunne oli hyvä. Pääviesti pysyi mukana, yleisö lähti vuorovaikutukseen ja improvisoinnille jäi juuri se tila, jota olin yrittänyt puheeseen rakentaa. En pitänyt täsmälleen sitä puhetta, jonka olin kirjoittanut. Ja hyvä niin.
Myöhemmin saimme palautteet. Koko tapahtuman tunnelmaa, asiantuntevuutta ja avointa keskustelua kiiteltiin, mutta osa olisi kaivannut vielä enemmän konkretiaa ja käytännön esimerkkejä.
Sekin kuuluu esiintymisestä toipumiseen. Oman kokemuksen rinnalle tulee yleisön kokemus. Siitä voi taas ottaa jotain mukaan seuraavaan kertaan.
Ehkä onnistunut esiintyminen ei lopulta olekaan etukäteen kirjoitetun käsikirjoituksen täydellistä toteuttamista. Pitää valmistautua niin hyvin, että uskaltaa poiketa suunnitelmasta, kuunnella yleisöä ja luottaa omaan osaamiseensa.
Sitten puhut. Istut alas ja päätät lopulta päästää siitä irti.
Ainakin siihen asti, kunnes huomaat miettiväsi, mitä tekisit seuraavalla kerralla toisin.
